Kantarelleja, kantarelleja

Aivan järjettömän hyvä idea sienisalaatiksi. Sain vinkin tädiltäni, kun syksyllä onnistuimme löytämään mielettömän kantarellitaivaan. Kukaan ei usko, jos kerron, miten paljon ja miten laajalla alueella niitä sieniä oikein olikaan. Kalajutuksi menee, jos sanoisin, että jätimme kaikki puolta nyrkkiä pienemmät vielä kasvamaan, kun kori ja onneksi mukaan sattunut muovikassi olivat jo ääriään myöten täynnä. :)

Niin se vinkki. Ihan vaan paistettuja kantarelleja, hakattua sipulia ja hyvän tuorejuuston kanssa sekaisin. On muuten oikeasti hyvää! Menee näppärästi vaikka ruisleivän päällä.


Oli kerrankin sellainen sienisalaatti, josta armas avomieskin piti. Rassu kun ei ymmärrä, miksi minä laitan omenaa metsäsienisalaattiin. No, koska se on hyvää!

On jotenkin lievästi etuoikeutettu olo, kun kantarelleja on pakkasessa sen verran, että niitä malttaa jopa vähän törsätä. :) Vähän.

Sushia Miyakossa

Sen jälkeen, kun muutin pois Helsingistä olen kaivannut varsinkin yhtä asiaa, mitä nykyisestä kotikaupungistani ei saa. Sushia!

Joten lähes tulkoon aina, kun vain on mahdollisuus, pakotan ystäväni lähtemään sushille kanssani. No, ei se pakottaminen kovin vaikeaa ole.

Yksi viimeaikojen suosikkipaikkoja on ollut Miyako Iso-Robertinkadulla Helsingissä. Nigirit ja makit saavat kyytiä, kun pääsen aina pitkästä aikaa sushin ääreen.

Siellä tuli vietettyä yksi älyttömän kiva perjantai-ilta (joka sai alkunsa Baker'sin skumpilla ja jatkui hämmentävästi Zetoriin ?!?!?! ja jatkui lauantaina Krullan ihanalla brunssilla), jolloin ystäväni esitteli minulle paikan. N suositteli varsinkin lämpimiä susheja, jotka olivat ainakin minulle uusi juttu.

Sitten syntymäpäivää juhliessa raahasinkin sinne siskoni ja isäni. Heidän kanssaan on ollut niin monta kertaa puhetta, että isä pitäisi tutustuttaa sushin pariin. Meidän perheessä kaikki rakastavat kalaruokaa, mutta isältäni on testaus jäänyt jotenkin väliin. Mies joka vetelee simpukoita ja mustekalaa aivan onnessaan vaikutti kyllä viihtyvän. Söi niitäkin, mitä tyttäret vähän välttelivät.

Miyakossa on muuten se jännä puoli, että muistan aina kuvaamisen vasta, kun puolet on jo syöty. Se kertoo jotain, miten houkuttelevaa ravintolan ruoka on!

Amerikkalaiset pannukakut

Oon aina ollut jotenkin vähän utelias amerikkalaisten pannukakkujen suhteen.

Siis sellaiset ihanat paksut ja mehevän näköiset pannukakut, mitä näkee kaikissa jenkkileffoissa ja -sarjoissa täydellisten perheenäitien tekevän nassikoilleen aamupalaksi.

Sellaisia, mihin lorautetaan jumalaton määrä vaahterasiirappia päälle. Sellaiset, mitkä pitääkin syödä just hervottomana tornina, niin että välistä tursuu kaikkea nannaa.

No, kun tässä taas keittelin syksyn omenahillot kasaan (NAM!) tajusin, että omenahillo ois varmaan aivan täydellinen kumppani sellaisille paksuille pannukakuille ja vaahterasiirapille.

Eihän siinä muuta voinut kuin etsiä netin syövereistä sopivan ohjeen ja laittaa blinipannun kuumaksi. Tuli sekin kerrankin hyötykäyttöön, kun on tullut sellainen joskus hankittua, eikä noita blinejäkään turhaan usein tule tehtyä.

Myllyn Parasta mukaillen suosittelen seuraavanlaista reseptiä sellaiselle, jolle sama himo iskee myös. Itse en ole niin reipas aamuisin, että jaksaisin herätä ajoissa tekemään näitä, vaan meni kyllä ihan iltapalana. Hurraa sille, joka aamulla jaksaa. Minä en jaksa.

Amerikkalaiset pannukakut

(Myllyn Paras lupailee tällä ohjeella n. 15 pannaria. En päässyt ihan siihen määrään)

3 kananmunaa
3 rkl juoksevaa hunajaa
5 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
2-3 dl maitoa
1 purkki kermaviiliä
1/2 dl voisulaa

1. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään.
3. Lisää vaahtoon vuorotellen jauhoseosta ja nesteitä.
4. Paina blinipannulla (tai hirveän söpöjä tulisi sellaisella pienten lettujen lettupannulla) noin senttimetrin paksuisia lettuja.

Pannun kannattaa olla ensiksi kuuma, ja sen jälkeen laskea vähän tehoa. Itse tein aika paksuja, melkein kahden senttimetrin paksuisia, pannukakkuja, mutta nekin kypsyivät aika nopeasti. Sitten vaan loraus vaahterasiirappia päälle. Tai mansikoita ja kermavaahtoa. Tai omenahilloa, tai ihan mitä nyt vaan tekee mieli. :)

Olutmaistelua ja aivan hervotonta mässäilyä

Olen onnekas. Harvinaisen onnekas.

Minulla on ystäviä, jotka ovat aivan mahtavaa seuraa.

Kaiken lisäksi ne ystävät on niin kilttejä, että kun belgialainen mies saa kotoa lahjaksi laatikollisen laatuoluita nämä ystävät muistavat, että hei Iinahan on oluen ystävä. Hyvän oluen ystävä. Olen jo pitkään tykännyt belgialaisista oluista, varsinkin lambiceista.

Joten kun sain kutsun tastingiin, jonka nämä ihanat, mahtavat upeat tyypit järjestivät, hyväksyin kyllä riemusta kiljuen. Ja järjestivät ihan viimeisen päälle. Illan ruokamenu oli  mietitty oluiden mukaan, ja ruoka oli aivan taivaallista. Ei voi olla ylisanoja nyt tarpeeksi. Ilta oli aivan huikean hauska!

En ole olutsnobi. En tiedä käytännössä niistä yhtään mitään, vaikka kai pitäisi. Sen verran kotona tulee oluttietoutta pakkosyöttönä. Olen kuitenkin onnekkaana päässyt maistelemaan erilaisia oluita aika paljon ja kyllähän siinä makuaisti kai kehittyy. Jos kehittyy.

Ei muuten olisi paha nakki järjestää tuollainen tasting itsekin. Esim neljälle ihmiselle erilaisia oluita ei kuitenkaan tarvitsisi olla kuin pari pulloa laatuaan. Maisteluannokset saavat kuitenkin olla pienehköjäkin.

Tässäpä muutamina kuvina tunnelmia. Kaikista ei ennättänyt napsia, kun piti nautiskella..

Westvleteren 12 tunnetaan maailman parhaana oluena. Rankattu ykköseksi muunmuassa RateBeer.com:in listalla. Jo toinen kerta tätä herkkua. Tarjolla oli myös Westvleteren 8, josta saatoin jopa pitää enemmän kuin tästä "maailman parhaasta".

Siinä sitä parasta. On se kyllä herkkua.

Minipizzoja ja bisseä. Hell yeah!

Pororullia.

Tää oli jonkin vähän vaaleamman oluen kanssa. En vaan muista minkä. Loistava yhdistelmä kuitenkin.

Uusi tuttavuus. Oli nannaa.

Suklaamousse ja ihanan pehmeä tumma olut. NAM!!

Kasteel ja Maredsous olikin merkkeinä tuttuja.

Malheur eli epäonni. Ei ollut epäonnea, kun tämäkin pääsi testiin. :)

Näiden lisäksi maisteltiin mm. Rochefortin arvostettuja trappisteja (nam!).

Kesä mielessä

Kävin tässä yksi ilta koiran kanssa pienellä kävelyllä. Koira rassu olisi kovasti tahtonut mennä erään terassin porteista sisälle. Ei se rassu tajua, että nyt on syksy, terassit suljettu ja ohi täytyy vain mennä.

Myönnän olen istunut viime kesänä PALJON terasseilla koiran kanssa. Huomasin, että sitä alkoi ihan arvostellakin terasseja sen mukaan, miten koirat niissä hyväksytään. Edes minun mielestäni koirien ei tarvitsekaan päästä kaikille terasseille, mutta näin koiranomistajana on ihan kiva juttu, että olen jonnekin tervetullut myös koirani kanssa.

Olen kyllä aika tarkka myös siitä, mille terassille koirani vien. Liian kova musiikki, tupakointi ja ahtaat käytävät eivät ole varmasti koirallekaan kiva juttu.Olen myös vahvasti sitä mieltä, että terassilla koirallakin pitää olla jotkin käyttäytymissäännöt. Ihan riehuvan kaverin kanssa en terassille lähtisi. Ehkä vasta ensi kesänä testautuukin kunnolla, miten tuo viime kesänä pentuna sylissä nukkunut kaveri oikein terassilla käyttäytyy.

Muutamia meidän suosikkeja viime kesältä:

Savonlinnassa

1 Sarastro

Sheldon pikkuisena päivälevolla Sarastrossa. Koira nukkui, "mamma" sai syödä rauhassa.

Ihana puutarhamainen terassi, jossa suhtaudutaan koiriin poikkeuksellisen ystävällisesti. Henkilökunta oppi tuntemaankin meidän pikkuisen ja kävi aina rapsuttamassa ja kysymässä veden tarpeesta. Lähettyvillä on myös nurmea, jolla koiran käyttää tarvittaessa ulkona muita asiakkaita häiritsemättä.

Ihmisasiakkaille mieluisia ovat erinomainen ruokalista, viihtyisä ympristö Olavinlinnan lähettyvillä, puutarhamainen ilme omenapuineen ja suojaisa sijainti. Voi sitä ruokaa. On ihan ikävä muikkuja ja suklaista mudcakea. Harmi vain, että meni niin aikaisin, jo elokuussa, kiinni.

2 Hospitz

Hospitzin "pikkuruinen" salaatti.

Perhehotellin terassi oli myös yksi vakiopaikoistamme. Kuten Sarastrossa koira otettiin mukisematta vieraaksi ja kohtelu oli ystävällistä. Koirasta tuli henkilökunnan kaveri. Lähettyvillä puistoa ja nurmea, jossa koiran voi käyttää ulkona muista asiakkaita häiritsemättä.

Ihmisasiakkaille parasta paikassa on mieletön sijainti kauniilla Saimaa-maisemalla, nätisti puulaudoitettu terassi ja viime kesänä uutena tulleet isot salaatit ja ruokaisat leivät. Sain myös luvan mennä nyt syksyllä omenavarkaisiin. :)

3 Lippakioski

Parasta Lipalla: kolmen jäätelöpallon ja pehmiksen yhdistelmä. Plussaa edullisesta hinnasta.

Maailman paras jäätelökioski Savonlinnan satamassa. Lipan aukeaminen on aina kesän varma merkki, eikä jäätelöä voi ostaa oikein mistään muualta. Se vain ei... ole oikein! Lippa + jäätelö = oikea kesä.

Myös Lipalla saa olla koiran kanssa. Näppärää on sekin, että ottaa Lipalta jäätelön/kahvin/lörtsyn mukaansa ja menee viereiseen puistoon istuskelemaan koiran kanssa.

Lippa. Nyt tuli hirveä jäätelöhimo.

Tampereella

1 Tallipihan kahvilan terassi

Vitsi, miten kiva paikka! Ihastuttava sisäpihan terassi. Ei tarvinnut edes kysellä saako koiran kanssa tulla, kun jo ulkona odotti isot koiran juoma-altaat. No kysyin tottakai silti, ja kuulin, että Tallipihaan saa mennä koiran kanssa myös talvisaikaan ainakin, jos koira on pieni. Hienoa! Hurraa Tallipihalle!

2 Pyynikin näkötornin kahvilan terassi

Munkki, munkimpi, Pyynikin munkki.

Mikäs sen parempaa. Ottaa pieni päiväkävely Pyynikillä ja sen jälkeen tallustella kahvilaan syömään sitä maailman kuulua munkkia. No hyvä on. Ollaan rehellisiä, söin kaksi! Koirakin viihtyi ulkosalla ja nautti luonnosta.

3 Ravintolalaiva Suvi.

Sheldon, "mamma" ja ravintolalaiva Suvi.

Ravintolalaiva Suvi oli iloinen yllätys. Koira oli tervetullut. Varsinaisesti huippukoiraterassiksi en sitä sanoisi. Musiikki ehkä vähän kovalla, mutta muuten oikein kiva.

4 Tapasravintola Inez

Värikäs ja sokkeloinen Inezin terassi. Kivoja mattoja penkkien suojana. Plussaa fleece-huovista.

Sympaattinen katuterassi, jonne ehkä hieman yllättäin oli koirakin tervetullut. Huippuhyviä tapaksia. Voisin kuvitella, että terassi saattaa olla välillä niin täynnä, ettei se ole koiralle kovin kivaa, mutta meidän käydessämme terassi oli lähes autio. Koira lepäili, minä mässäsin tapaksilla. Täydellistä.



Nyt ottaisin mielelläni vastaan vinkkejä siitä, minne koiran kanssa saa mennä talvisaikaan? Kaupungilla ei ole väliä, hyvät paikat jakoon vain!

Christmas on my mind

Kaupoissa on jo joulukoristeita! Ei herranen aika! Oikeasti?

Juu juu... olen jouluintoilija, kaikkihan sen tietää, mutta nyt on vasta lokakuu! Joulusta innostuneena aloin pohtia jo taas, mitäs ruokia jouluna kokkaisi.

Olemme nyt jo kahden joulun ajan viettäneet joulua kaksin miehen kanssa. Se on ollut osittain haastavaakin, kun ihana uunimme ei oikein tahdo toimia täydellisesti. Esimerkkinä siitä olemme paistaneet 2,7 kilon kinkkua ensimmäisenä jouluna jonkun 15 tunnin ajan. Voitte sitten kuvitella, mikä oli ilmeeni, kun mies raahasi viime jouluna 7 kilon kinkun kotiin. Huom! KAHDELLE HENGELLE
! Joista allekirjottanut ei muuten edes syö kinkkua.. Siinäkin oli taiteilua, että kinkku edes mahtui uuniin. No mutta sekin saatiin kypsäksi, vaikka vuorokausi siinäkin taisi mennä.

Viime jouluna olin vielä aatonaattona töissäkin iltayhdeksään asti. Jotain pientä olin ennättänyt jo tehdä ennen töihinmenoa, mutta aika intensiivistä jouluruokien valmistelua olikin sitten läpi aatonaaton ja aaton välisen yön. Se oli itseasiassa aika kivaa. Kinkku uunissa ja tuoksu ympäri asuntoa. Vähän punaviiniä ja samalla Facebookin kautta kokkailussa seuraa piti ja kinkkukysymyksiin vastaili hyvä ystävä, joka on ammatiltaan kokki.

Tänä jouluna vähän jännittää, miten nuorin perheenjäsenemme bostoninterrieripoika jouluun suhtautuu. Voinko laittaa lahjoja kuusen alle? Lähteekö koko kuusi itseasiassa menemään? Miten sekaisin höppänä menee kinkun tuoksusta?

Fiilistelykuvia viime joululta. On sen vaan. Joulu ihan kohta!

Maailman paras suklaatuorejuustokakku (kelpasi työkavereillekin!)

Voin myöntää. Olen aina ollut kateellinen isosiskolleni yhdestä taidosta. Se nainen osaa tehdä aivan hullun hyvää juustokakkua. Eihän sitä pikkusisko alemmuuskompleksissaan ole uskaltanut kokeilla, miten juustokakku tehdään. Olen vain ollut niin varma siitä, että hemmetin vaikeaahan moisen täytyy olla.

Paitsi että, löysin Valion sivuilta reseptin, jota oli sitten pakko itse kokeilla. Pienillä muokkauksilla tietysti. Ongelmahan oli siinä, että Valion resepti on kovin minttuinen (nam!), mutta kun tuo Laiskisken avomies kummajainen ei tykkää mintusta! (Tiedän, ihan käsittämätöntä!!!)

Ohje on irtopohjavuokaan, jonka pohjan halkaisija on noin 18 senttiä. Omani on isompi ja olen tehnyt sitten 1,5 kertaista tai kaksinkertaista annosta, kun olen halunnut oikein korkeita nättejä kakkupaloja. Ylimäärinen täyte kannattaa jo siksi, että usein ISO osa menee leipurin suuhun.

Ei ollut vaikeaa ei, ja sen jälkeen suklaakakusta on tullut mun oma pikku bravuurini. Siitäs sait isosisko, pikkusissokin pystyy!

Pitää viel huomauttaa, että kuvat nyt ei ole kovin kauniita, koska oli liian kiire syödä kakkua. Ei ennättänyt keskittyä kuvaamiseen. :)

Eli Valion suklaajuustokakku Laiskiksen tapaan:

Pohjaan:
1 paketti Domino-keksejä
50 g voita

Täyte:

4 liivatelehteä
200 g taloussuklaata
1 rasia (200g) Appelsiinituorejuustoa (esim. Valion Viola)
1 dl sokeria (tai vähemmän, appelsiinituorejuusto on jo aika makeaa)
2 tl vaniljasokeria
1 rkl kahvia
3 dl kuohukermaa


1. Murskaa keksit murusiksi. Sekoita murska sulan voin kanssa ja levitä seos irtopohjavuokaan.
2. Laita liivatelehdet kylmään veteen, jotta ne pehmenevät.
3. Sulata suklaa vesihauteessa. Sekoita joukkoon tuorejuusto. Mausta sokerilla.
4. Purista ylimääräinen vesi liivatelehdistä. Liuota pehmeät lehdet kuumaan kahvitilkkaan.
5. Lisää liivatekahvilios ohuena nauhana suklaatuorejuustomassaan koko ajan sekoittaen.
6. Lisää joukkoon vaahdotettu kerma.
7. Kaada seos vuokaan ja anna jäähtyä ainakin pari tuntia kylmässä.

Koristuksena voi käyttää suklaahippuja, karkkirouhetta tai melkein mitä vaan, mitä nyt mieli tekee.

Laiskis täällä taas hei!

Voi että. Viime kerrasta on ihan tuhannen pitkä aika. Ehkä lukijatkin on jo koko blogin unohtaneet, mutta taas tämä Laiskis koittaa aktivoitua.

Mitäs tässä. Vuosi varmaan jo edellisestä postauksesta. Taisin saada ruokakirjoittamisähkyn, kun opinnäytetyöni valmistui.

Mitäs tässä vuoden aikana? Olen keskittynyt ammattin puolesta kirjoittamiseen ja ihan toisesta aiheesta (urheilu). Kun tuossa taas aloin purkaa puhelimesta kuvia, huomasin, etten ole kuitenkaan lopettanut ruokien kuvaamista. Olin sitten ravintolassa tai kokkailen kotona, puhelin tarttuu aika äkkiä käteen ja pakko ottaa kuva! Blogia varten, mutta pitäisihän niitä tänne sitten purkaa.

Koska nämä kuvat tulivat ensimmäisenä vastaan laitetaan ne nyt. Eli Namu.

Vietin ihanaa mieletöntä ja upeaa tyttöjen viikonloppua viime syksynä Helsingissä. Viikonloppu sisälsi paljon skumppaa, kikatusta ja tanssia (Le Bonk) ja sitten brunssia sunnuntaina Namussa. En itsesasiassa ole enää pätkääkän varma, saako Namusta enää brunssia viikonloppuisin, mutta vilkuilin lounaslistaa ja tuon yhden kerran perusteella uskallan suunnitella.

Se, mikä Namun brunssissa oli virkistävää, oli valikoima. Unohdetaan ne perinteiset munat, pekonit ja pikkunakit. Otetaan tilalle kaikkea herkullista. Tarkista kuvista, niin uskot!