Äijämäistä pastaa

Minulla kuten varmaan parilla muullakin on pahoja pinttyneitä ruokatapoja. Esimerkiksi, jos en keksi mitään muuta ruokaa teen spagettia ja jauhelihakastiketta tai kanapastaa. Keräsin yksi päivä nälkäisenä inspiraatiota keittokirjoistani ja uutta Top Chef -tuotantokautta odotellessa bongasin Top Chef -voittaja Akseli Herlevin Täydellä sydämellä -kirjasta Äijäpastan. Olen tarpeeksi monta kertaa saanut kuulla olevani yksi pojista, joten hyvin voin välillä vähän äijäilläkin. Akselia pitkälti matkien / innoittamana syntyi seuraavanlainen pasta.

Äijäpasta laiskiksen tapaan

200 g meetwurstia
1 chili
1 punainen paprika
2 kevätsipulia
1-2 valkosipulin kynttä
tomaattimurskaa
pippuria
suolaa
parmesania

1. Paloittele paprika, chili ja kevätsipulit. Kuumenna hetki pannulla murskatun valkosipulin kanssa.
2. Lisää pannulle paloiteltu meetwursti sekä paloiteltua kevätsipulin vartta.
3. Lisää tomaattimurskaa ja rahtunen vettä.
4. Mausta suolalla ja pippurilla (lisäksi esim. chilijauhe ja paprikajauhe)
5. Sekoita keitetyn pastan kanssa. Ripottele pinnalle parmesan-juustoa.

Tässä muuten käy ilmi lähes jokaisessa pastakastikkeessa käyttämäni pohja. Heitän lähes aina pannulle sipulia, paprikaa, chiliä ja valkosipulia ja sitten lähden pohtimaan, mitä muuta siihen sekaan laittaisin. Yksinkertaista mutta se toimii. Aina kaikkea ei ole, mutta ilman sipulia en varmaan osaisi ruokaa laittaakaan. Varsinkin kevätsipulista tykkään käyttää vartta reilusti, koska se antaa nätisti väriä annokseen. Jos annos näyttää tylsältä, pelkään sen myös maistuvan tylsältä. Nyt kaapista sattui löytymään vain perusmakaronia, mutta muuten tämän kastikkeen kanssa sopisi hyvin tagliatelle.

Pastasta tuli sopivasti hieman tulista, hieman suolaista ja hitusen mättömäistä. Tiedättehän? Sellaista hienostelematonta sapuskaa, mitä on helppo mussuttaa missä vain olotilassa. ;)

Marjasesonki ja ihan ensimmäinen oma mehu!

Huiiiiiih! Edellisestä blogikirjoituksesta on todella pitkä aika. Voisiko joku kertoa, minne se kesä oikein hävisi? Kuinka voi aika kulua noin älyttömän nopeasti? Lyhyesti kerrottuna, kesään kuului paljon hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja ihania ihmisiä. Tietysti myös hitunen mökkeilyä, jetteilyä ja terasseja. Noista Savonlinnan kesän tapahtumista pitääkin vielä kirjoittaa tarkemmin, sillä täällä on muutamia aika kivoja kesäravintoloita, joissa tuli käytyä. Puhelin pursuu kuvia, jotka pitää päästä purkamaan!!

Mutta näin tauon jälkeen aloitetaan ajankohtaisimmalla asialla. Niin laiska kokki kuin olenkin, sain kipinän itse tekemiseen luettuani rakasta Kodin Ruokavuosi -keittokirjaani. Jotenkin tässä siis viime aikoina olen haikaillut itse tehtyjen hillojen, mehujen ja muiden herkkujen pariin. Siksipä suuntasin ensimmäistä kertaa varmaan viiteentoista vuoteen marjametsään! Nyt pakkasessa odottaa 10 litraa mustikoita ja 5 litraa vadelmia! Onko ajatusta, mitä niistä tekisi? Vadelmista osa päätyy hilloksi ja mustikoista lupasin tehdä ensi viikonloppuna piirakkaa, mutta siihenhän ei kaikki vielä kulu. Jännä muuten, miten haikealta tuntuu varsinaisesti käyttää ne vaivalla haalitut marjat. :)

Helsingin syksyjen sateista selvinneet HAIt vihdoin tositoimissa. :)

Vielä metsäretkeäkin jännempää oli ensimmäisen omatekemän mehun pullottaminen! Olen jo parin vuoden ajan pohtinut isän pihamaan  marjapensaiden tyhjennystä. Toistaiseksi ensin pensaiden ääreen ovat ennättäneet linnut. Mokomat harakat! Tänä vuonna pensaiden kimppuun ennätin minä! Pari sankollista punaisia ja valkoisia viinimarjoja eksyivät Mehu-Maijaan. Jo ensimmäisen satsin jälkeen olin täysin myyty. En olisi ikinä uskonut, kuinka helppoa mehun tekeminen on!!!


PUNAVIINIMARJAMEHU (n. 5 l)

10 litraa punaisia viinimarjoja
1 kg sokeria

1. Laita Mehu-Maijan alaosaan vettä kiehumaan
2. Laita yläosan säiliöön marjat ja sokeri.
3. Aseta väliosa ja yläosa alaosan päälle.
4. Valuta mehua väliosasta kannuun ja siitä pulloihin.

Eli punaiseen viinimarjamehuun meni noin 10 litraa marjoja. Poimiessa ei tarvinnut välittää siitä, sattuiko mukaan hieman lehtiä, sillä mehua tehdessä sillä ei ollut väliä. Käytin mehun tekemiseen Mehu-Maijaa eli toisin sanoen mehuhöyrystintä. Nerokas laite! Maijan alaosaan laitetaan vettä, joka kiehuessaan höyrystää yläosan säiliön marjat. Marjojen mehu valuu väliosaan, josta mehu otetaan letkulla talteen.

10 litraa marjoja kohden käytin 1 kilon sokeria. Ensimmäiset mehut kannattaa kaataa takaisin yläosaan marjojen sekaan, jotta sokeri sekoittuu tasaisemmin mehun sekaan. 10 litrasta marjoja tuli noin 5 litraa mehua. Ensimmäiset mehut ovat parempia kuin viimeisenä valutetut. Itse ainakin numeroin pullot, jotta muistan, mikä on 2. laatua. Toisaalta, ainakaan maistelun perusteella, ero ei ollut kovin suuri ja 2. laatukin priimaa.

Mehun tekeminen onnistuu melkein mistä vain. Punaisten viinimarjojen lisäksi koitin tehdä mehua valkoisista viinimarjoista ja lopputulos oli ihan mahtava! Kun kunnolla innostuin aloin katsoa pihamaalle hullun kiilto silmissä etsien jotakin, mitä voisi keittää. Karviaiset jätin suosiolla syötäväksi saman tien, mutta rarparperi.. Säntäsin viime hetkellä kauppaan ostamaan kilon verran omenoita, jotka laitoin raparperien sekaan. Yhteensä omenoita ja raparperia oli myös noin 10 litran sankollisen verran. Sokeria meni vähän vajaa kilo. Lopputulos herkkua!

Hui! Siitä tulikin pitkä kirjoitus! Sallittakoon se, sillä tekstin pituus korreloi lähes suoraan sitä innostusta mikä mehun tekemiseen syntyi. Ihmiset, kokeilkaa! :)

Läksiäislahjontaa osa 3

Viimeinen osa läksiäisiä koskee rakkaita ystäviä, joiden kanssa piti viettää hauskaa tyttöjen iltaa ja ihan vaan sivumennen samalla siis läksiäisiäni. Itkuksihan se meni ja ihan siksi, että nämä ihanat olivat sitten menneet tuhlaamaan, kuten mummo olisi sanonut, ja hankkineet ihanan läksiäislahjan. Höppänät ymmärsivät, että heidän (ja muiden ystävien) lisäksi ikävä tulee yhtä sellaista pikku juttua kuin koko kaupunki.

Lahja huusi Helsinkiä niin lujaa, että viesti tuli kyllä perille. Kaupunki on ja pysyy ja sitä voi ottaa palasen mukaansakin. Mitäpä sitten sain? Voi kuulostaa hassulta, mutta esimerkiksi rätin. Rätti on niin sievä, ettei sitä varmaan raaski koskaan käyttää, mutta keittiössä se on koristeena. Juu-u, nätti rätti. Sopivasti siinä lukee avainsanoja, kuten Töölö.

Ovelasti kaikilla läksiäislahjoillani on yksi yhteinen tekijä. Myös höppäniltä sain keittokirjan. Tällä kertaa kyseessä oli Helsinki Menu eli kirja, jossa legendaaristen helsinkiläisten ravintoloiden kokit kertovat vuodenaikaan sopivia reseptejä. Eli, kun iskee "koti-ikävä", voin kokata itselleni Eliten tai Baker'sin herkkuja. Näppärää.

Kuluihan se ilta lopulta iloisissakin merkeissä. Tyttöjen ilta = ruokaa ja juomaa. Ja lopulta tanssia Madonnan tahtiin. Perfect! Kiitos siitä! Seuraavana aamuna hyppäsin Karjalan junaan toistaiseksi viimeistä kertaa. Mutta varmaa on, että kyseessä on vain toistaiseksi.

Läksiäislahjontaa osa 2

Isosisko onnistui yllättämään muuttopäivänä läksiäislahjalla. Kävi mielessä, mitähän siskolla on mielessä, kun kääreistä paljastui Malin Söderströmin ja Tomas Tengbyn keittokirja Kesäherkkuja veden äärellä. Kirja on täynnä herkullisia kesäisiä reseptejä. Miltäs kuulostaisi vaikkapa Huurteinen melonijuoma tai Camparigranité? Täydelliseltä kesähelteeseen, eikös? Tai sitten grilliherkkuja, kuten Pekoniin käärityt maissintähkät tai Hiilostettu broilerinrinta avokado-kaalisalaatilla? Jep, vesi on jo kielellä. Nämä pitää kesällä testata. Siskon (tai mieluiten tietysti siskojen) seurassa luonnollisesti.

Kirja on ehkä toki tarkoitettu enemmän merenrannalle kuin tänne sisävesistöön, mutta kyllä täälläkin kelpaavat vinkit vesillä liikkumiseen. Kirjahan kertoo mm. merimerkeistä ja jokamiehen oikeuksista. Se opettaa myös ennustamaan säätä pilvien avulla. Tässä voi jo alkaa haaveilemaan mökin kalliolla löhöilystä ja siitä grillin lämmittämisestä.

Niin, miksikäs kuvittelinkaan kirjan olevan joku vihjaus? Pari kuvaa "uudelta" kotiseudulta kertonee enemmän kuin tuhat sanaa.

Tervetuloa sisso, kyllä sua jo odotellaankin!

Läksiäislahjontaa osa 1

Kaupungin vaihdon yhteydessä vaihdoin myös työpaikkaa. Alan pikkuhiljaa reilun viikon jälkeen toipua läksiäisistä, joten ehkä pystyn ilman huokauksia kertomaan, miten ihania entiset työkaverini olivatkaan. Uskomattominta asiassa oli se, kuinka hyvin nuo ihmiset oppivat minut parissa vuodessa tuntemaan.

Perinteiseen tapaan lähtevä työntekijä eli tällä kertaa minä toin herkkuja työkavereille. Koska karkkilakko on yhä voimassa päädyin pitämään iltapäivällä jäätelökestit. Tarjolla oli vaniljaa ja suklaanougatia sekä suklaapisarakeksejä päälle murustettavaksi. Aamu sattui tietysti olemaan ihana ja aurinkoinen ja VR:n lähiliikenne täysin sekaisin. (some things never change) Hieman jännitin a.) riittääkö 4 litraa jäätelöä vajaalle 50 henkilölle b.) kuinka pahasti jäätelö ennätti aamulla sulaa. Onko inhottavampaa kuin sulanut ja uudelleen pakastettu jäätelö, jos haaveilee kunnollisesta jätskifiestasta?

Mutta palatakseni niihin työkavereihin.... Jäätelökestien yhteydessä sain myös läksiäislahjan. Suloisen vaaleanpunaisen paperikassin sisällä oli ensinnäkin ihana kortti, jossa komeili kunnon samovaari, ja sen seurana paketti teetä. Toiseksi kassista löytyi lempparicavaani Codorniuta. Seuraavana kätköistä paljastui Top Chef -voittajan Akseli Herlevin uusi keittokirja (ehdottomasti haluamieni keittokirjojen listalla!!). Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä sain kuusi kappaletta Teeman vaaleanpunaisia lasisia kippoja. Läksiäislahja sisälsi siis varsin hyvin kaikkea mistä pidän erittäin paljon: cavaa, keittokirjan, kaikkea vaaleanpunaista, teetä ja Teemaa. Teeman kippojen sisällä oli vielä vaahtokarkkeja. Lemppareita! Erikoispoikkeusluvalla sain syödä ne - karkkilakosta huolimatta.

Lyhyesti siis - kiitos ihanat! Teitä tulee ikävä. Ovelasti ujuttaudutte usein mieleen, sillä Akselin kirja ja Teeman astiat ovat ahkerassa käytössä. Cava sen sijaan kului jo. ;)

Angry Birdsin possut kokkaa

Oi, tiedän, että keittokirjojen himoni alkaa kohta saada maanisia piirteitä, mutta taas löytyi yksi, jonka ihan ehdottomasti haluan/tahdon/vaadin saada omakseni. Ja nyt ei ole edes kyseessä, mikään Michelin-kokin uusin gourmet-opus vaan ihan yksinkertaisesti Angry Birds -keittokirja!

Lueskelin ihan kaikessa rauhassa Digitodayn uutisia ja sieltä pomppasi silmiin tämä. Rovio tuo kesällä tarjolle Angry Birds -keittokirjan. Kirjan pitäisi sisältää piirroskuvia ja ideana on, että possut opettelevat kokkaamaan. Tarjolla on siis erityisesti munakkaan valmistusohjeita. Loistavaa!!!! Olen jo koukussa peliin, joten eiköhän koukutus yllä myös kirjaan asti.

Nyt siis voin lisätä tämän listalleni Must Have -kirjoista. Siinähän on siis jo ennestään:

1. Ilveksen rokkimenut (Johnny Kniga) - rockia ja ruokaa, pakkohan siitä on tykätä!
2. Olo - Aistin tarkkuudella (Teos) - Jos ei muuten, niin Pekka Terävän kirjassa on huikeat kuvat
3. Farang - modernia aasialaista (Paasilinna) - Jo se riittää, että Björck ja Wikberg tuntevat aasialaisen ruoan, mutta nuo kuvat on upeita, mielettömiä ja huikean huikeita
4. Angry Birds

Jaahas.. tässä tuli jo nälkä pelkästä ajatuksesta.

Keittiötarvikkeet voivat olla persoonallisia

Viikonloppuna olin juhlistamassa kahden ystäväni valmistumista. (Onnea Jenni ja Matti!) Rassukat olivat toivoneet lihapullasaksia joululahjaksi, mutta joulupukki kaiketi unohti ne säkistään. Korvasimme joulupukin unohduksen Kokkipuodin avustuksella. Samalla aloin miettiä alkusyksystä käymääni keskustelua kummallisista keittiötarvikkeista.

Kummallisella keittiötarvikkeella tarkoitan mitä tahansa välinettä, joka on omalla tavallaan tarpeellinen, mutta jollain tavalla huvittava ja ilmankin tulee hyvin toimeen. Lihapullasaksissa on toki oma järkevä logiikkansa. Kaikista lihapullista tulee näppärästi juuri samankokoisia ja muotoisia, mutta onhan se hieman hassua.

Keskustelun aikana vinoja katseita omista välineistä sai kalan muotoinen sitruunanpuristin. Väline on tarkoitettu osaksi kattausta. Sillä puristetaan vain yksi viipale kalan päälle sotkematta sormia. Tarpeellista, mutta hieman huvittavaa ja ilmankin tulee toimeen.

Kun aloin tarkemmin miettiä, näitä välineitähän on enemmänkin, esimerkiksi hopeinen pizzapyöräni. Se on toki kaunis ja elegantimpi kuin muut pizzapyörät. Pyöräosa on ruostumatonta terästä, ja sillä on helppo leikata pizzaa. Pizza ei ehkä ole se kaikkein elegantein ruoka, joten hopeisen pizzapyörän kanssa tulee jännä kontrasti. Pyörä on tarpeellinen leikkaamiseen, kontrastin takia huvittava ja no - voihan pizzan leikata veitselläkin. Kummallisten sarjaan varmasti kuuluvat palapelikuvioiset jääpalamuotit, sammakkotiskiharja sekä tassuilla seisova juuresharja. Nämä kaikki olen omistanut.

Jostain syystä nämä pienet, hassut esineet ovat usein ne keittiön rakkaimmat. Ne tuovat persoonallisuutta niiden pakollisten kippojen ja kuppien sekaan, jotka kaikilta löytyvät. Ne ovat myös hauskoja lahjoja, sillä vaikka niitä haluaa, harvoin sitä itselleen ostaa keittiön kummallisuuksia. Joten kummalliset keittiötarvikkeet kunniaan!


Lihapullasaksien lisäksi valmistujaispakettiin sujahti muuten Antti Vahteran, Visa Nurmen ja Iiro Rantalan Mojo-keittokirja. Mojo yhdistää musiikin ja ruuan nerokkaalla tavalla. Ajatuksena on, että jokaiselle aterialle löytyy oma musiikkinsa. Sekä ruuassa että musiikissa pitää olla tekijöiden mielestä hyvää tunnelmaa. Sopii ihmisille, jotka pitävät myös hassuista keittiötarvikkeista.

Vielä jälkikommenttina: Kokkipuodista saa paljon muutakin kuin turhakkeita. Itse etsin lihapullasaksia joka paikasta, ja vasta sitten muistin Kokkipuodin. Sinne kannattaa melkein mennä ensimmäisenä, jos jotain etsii.

Joulupukki palkitsee kiltit

Vuosien ajan perinteenä on ollut, että aina kun leipoo pipareita, pitää kuunnella vanhaa C-kasettia täynnä joululauluja. Erityisesti mieleen on jäänyt joulupukin salainen apulainen Tonttu Torvinen, joka selvittää, kuka on ollut kiltti ja kuka ei. Ilmeisesti pääsin Tonttu Torvisen hyvälle listalle, sillä joulupukki apulaisineen oli laittanut kasaan melkoisen lahjavuoren.

Kuten jo aiemmin arvelinkin, sain lahjoista ehkä parhaimman. Valittujen Palojen Ruokavuosi löytyi lahjapaperin kääröistä kiiltävine kansineen ja salaisuuksineen. Vaikka lahjasta tiesi etukäteen, oli riemu jokseenkin rajaton. Erityistä iloa siitä on ollut nyt, kun olen taas viheliäisen flunssan kourissa sohvan armoilla. Ruokavuosi on selattu jo kolme kertaa läpi. Vielä en osaa ruhoa pilkkoa, mutta hämmentävästi ajatus esimerkiksi sisäelimien kokkaamisesta on alkanut kutkuttaa mieltä. Myös blinien resepti on tutkittu jo moneen kertaan. Lisäksi on tainnut selvitä, mistä äiti aikoinaan keksi juuri oikeat eväät pitkien automatkojen riemuksi.

Joulupukki kuuli myös toiveen Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin Madcook-kirjasta. Oi... Kuten Ruokavuosi on tämäkin kirja enemmän kuin keittokirja. Madcookin sisällössä reseptit jäävät vähemmistöön ja osa niistä ei juuri houkutakaan, mutta muuten sisältö on täyttä rautaa. Aihepiirit heittelevät eri kulttuurien ruokatavoista eläinten tehotuotantoon, lisäaineisiin ja ruokaan lääkeaineena. Isolta osalta kirja etenee Rikun ja Tunnan vuoropuheluna. Onnistunut ratkaisu, sillä lukiessa tuntuu siltä, että kuuntelee kahden ystävän jutustelua. Sekaan mahtuu myös asiallisempia artikkeleja sekä muistelua Madventures-matkoista. Tykkään!

Kolmas paketista löytynyt ruokakirja oli Hans Välimäen Ruokaa Ranskasta. Vaikka pakettikortissa olikin antajana työnantajan nimi, taisi joulupukilla olla tässäkin näppinsä pelissä. Työntekijöille ja asiakkaille jaettavana lahjana Ruokaa Ranskasta voittaa moninkertaisesti viimevuotisen Vuoden luontokuvat -kirjan. Välimäen kirjan kuvat ovat upeita, reseptit inspiroivia ja osittain jopa mukavan helpon tuntuisia. Edes crème brûlée ei vaikuta turhan vaikealta. Sitä varten vaan joulupukki voisi ensi vuonna tuoda kaasupolttimen eli kavereiden kesken töhön. Blinipannun taidan metsästää jo ennen ensi joulua.

Itse laitoin eteenpäin yhden keittokirjan. Viivin ja Wagnerin Mitä söisin öisin? sopii kuin nakutettu tärkeälle ihmiselle. Ehkäpä tässä joku päivä hieman kirjahyllyjä yhdistellessä saan tuon kappaleen liitettyä yhteiseen kokoelmaamme. ;)

Täytyypä vielä mainita. Tällaiselle teen suurkuluttajalle varsin mieluisa lahja oli myös ihan uusi tuttavuus - Pukka luomutee. Rakkaustee sisältää ruusua, kamomillaa ja laventelia. Paitsi että tee on hyvää, on lahjan antaja selvästi ymmärtänyt jotain olennaista. Oli sisältö miten hyvä tahansa, sitä voi aina parantaa nätillä pakkauksella. Ja mikäpä olisikaan pinkkiä suloisempaa. :)

Päivän lehtikatsaus

Hesarissa oli tänään mielenkiintoinen juttu parista uudesta keittokirjasta. Mielenkiintoa toki lisäsi otsikko "Älä kokeile tätä kotona". Pekka Terävän ruokakirja Olo on jutun mukaan huikaisevan kaunis kyllä, mutta melko mahdoton tavalliselle kotikokille.

Vai miten sujuisi seuraava? "Pakasta massa silikonimatolla, vakumoi jäisenä, paista päivittäin 160 asteessa (uunin kosteus 0 %, puhallus 50 %) 10-14 minuuttia". Niin..

Myös Christer Lindgrenin kirjassa "Kiehuu! Uusi suomalainen keittiö" on hieman hankalan oloisia ohjeita. Ainakaan minulta ei löydy digitaalista vaakaa, pacojetiä, sifonipulloa tai muita laitteita, joita kirjan ohjeisiin tarvitaan. Tämänkin kirjan kehutaan olevan kaunis katsella, vaikka osa annoksista on Hesarin mukaan niin taiteellisia, että muistuttavat ulkonäöltään päiväkotilasten taidepajaa.

Tulee vain mieleen yksi sana: hifistelyä. Onhan se hienoa antaa taidonnäyte omasta osaamisestaan, ja taitoa kirjojen kokeilta varmasti löytyy. Mutta jos tarkoituksena on ostaa keittokirja, näistä kumpikaan ei liene se järkevin vaihtoehto. Ja monesti yksinkertaisimmat asiat ovat niitä parhaita.

Tosin ainakin minulla on tapana lukea keittokirjoja välillä kuin mitä tahansa romaania. Niiden kuvia voi ihailla, resepteistä etsiä inspiraatiota ja matkata mielessään makujen syntysijoille eri puolille maailmaa. Luultavasti se inspiraation haku on näidenkin kirjojen tarkoitus, ja kohderyhmänä keittiön ammattilaiset. Ei jokaisen ruokakirjan tarvitsekaan olla keittokirja, jota kotikokki voi kopioida omassa kyökissään.

Mistä tulikin mieleen. Hesarissa oli arvio myös Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan matkaruokakirjasta Mad Cook. Ei, enpä aio syödä koiraa, sen voi luvata. Silti kirja kyllä kiinnostaa. Joten joulupukki, jos olet kuulolla.. GRHM! (Kyllä nuo yllä mainitutkin kelpaa)

Sinällään tuo reseptien kokeiluhan lehdessä ei ole kovin uusi idea, vaikka hyvä idea onkin. Ainakin Kauppalehden Optiossa on muistaakseni joka numerossa keittokirjan annosta kokeiltu ja vertailtu lopputuloksia kuvin.

Ja Hesarista puheen ollen. TV-sivuilla esitellään Top Chefiin osallistuva Vanajanlinnan keittiöpäällikkö Mika Jokela. Jokelan mielestä ammattilaisten ei kannata katsoa kokkiohjelmia, sillä viihdeohjelmina niissä ei ole haastetta. Pianhan se nähdään, onko Top Chefissä tarpeeksi haastetta Jokelalle. :)

Joululahjomisia

Ilonkiljahduksia, suurinta riemua ja kärrinpyöriä. No siis kärrinpyöriä, jos vielä osaisin. Ihan ei ole tuo notkeus säilynyt ala-asteaikojen veroisena. Mutta, mistäpä tämä riemu? No minäpä kerron.

Sain pienen alustavan kurkiustuksen siitä, mitä olen saamassa joululahjaksi ja se on jotain ihan suunnattoman mahtavaa! Laiskan kokin perheessä ruoka ja kaikki siihen liittyvä on aina ollut erittäin tärkeää. Siksi meidän perheessä jopa eräänlaisen perheraamatun paikkaa on pitänyt eräs tietty keittokirja - Valittujen palojen Kodin ruokavuosi. <3

Tuo kyseinen keittokirja on vuodelta 1975 oleva ensimmäinen painos. Se rassukka on jo hieman rapistunut, kannet melkein irronneet ja sivut kellastuneet. Sen sivuille on kuitenkin kirjattu monia salaisia perhereseptejä alkaen mummon italiansalaatista äidin tuuvinkiparannuksiin. Ne ovat salaisuuksia, joita en täällä jaa.

Kyseistä kirjaa olen vuosien aikana etsinyt vaikka mistä. Kirjassa käsitellään lihan paloittelu, ruhon osat ja erilaiset juustot ja kasvikset. Osa tarjonnasta on jopa varsin modernia pohtien, että kyseessä on 70-luvun kirja. Reseptit kulkevat vuodenaikojen mukaan ja ruoka-aineina käytetään kauden tuotteita. Pääpaino on suomalaisissa perinteissä sekä maailman keittiöiden klassikoissa. Varsin järkevää ja suussa sulavaa!

Tuota kirjaa on käytetty silloin, kun me kolme sisarusta olemme muuttaneet pois kotoa. Se sisältää listan kaikesta, mitä keittiössä tarvitaan. Siis tarvitaan, nyt ei puhuta mistään hassutteluvälineistä. Se sylissä on löhötty sohvalla pohtien, miten jonkin tärkeän perhejuhlan menu rakennetaan. Sen avulla on selvitty rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, hääpäivät, syntymäpäivät ja no, meille tärkeät sunnuntaipäivällisetkin.

Mutta asiaan? Mistä moinen riemu siis. Laiskan kokin isä oli sattunut löytämään kyseisen kirjan kolmannen painoksen Valittujen palojen verkkokaupasta ja tilannut tytöilleen jokaiselle oman. :) Alustavan vertailun perusteella kirjassa on kaikki se, mikä alkuperäisestäkin tekee niin merkityksellisen. Salaiset sukureseptit voin kirjata itse kirjan sivuille ja jatkaa Ruokavuoden perinnettä ehkä joskus oman perheen kanssa.

Anteeksi rakkaat isosiskot, jos pilasin yllätyksen. Tosin, taisitte tästä jo tietääkin!

Tomaatti-paprikakeitto

En yleensä osta keittokirjoja tai kokkaa reseptien mukaan. Parhaat reseptit löytyvät pitkälti itse kehittelemällä tai luottamalla salaisiin sukuresepteihin. Luen toki keittokirjoja, mutta kuten romaaneja. Kerään niistä inspiraatiota. Ihailen kuvia. Tutkin rohkeita yhdistelmiä. Pohdin ruokakulttuurin historiaa. On kuitenkin muutama keittokirja, joihin luotan, kun oma kekseliäisyys pettää.

Yksi näistä on oikeastaan kokonainen keittokirjasarja. Julkkiskokeista pidän Jamie Oliverista ehdottomasti eniten ja Jamie on onnistunut kirjoihinsa välittämään saman rentouden, mikä kokkiohjelmissakin on. Tärkeintä Jamien tyylissä on taipumus tehdä yksinkertaista, mutkatonta ja mielettömän hyvää

Mutta miksi tämä puhe keittokirjoista? No siksi, että kerrankin tein jotain lähes keittokirjan mukaan. Muutama vuosi sitten ihastuin Jamie Oliverin ensimmäisessä kirjassa Alaston kokki olevaan tomaattikeiton ohjeeseen. En ihan malta seurata alkuuperäistä reseptiä orjallisesti, mutta ehkä Jamie antaa tämän anteeksi. Mitat ovat noin mittoja, sillä tyypilliseen tapaani vain heitin aineksia kattilaan suurinpiirtein silmiä miellyttävän määrän.

Tomaatti-paprikakeitto (noin neljälle)

1,3 kg tomaatteja
2 punaista paprikaa
1 punainen chili
2 valkosipulin kynttä
oliiviöljyä
balsamicoa
mustapippuria
valkopippuria
3 dl vettä
1/2 lihaliemikuutio tai kasvisliemikuutio

1. Kalttaa tomaatit. Tee tomaatin pintaan viiltoja ja kasta ne hetkeksi kiehuvaan veteen. Tomaatin kuori alkaa irrota. Vedä kuoret irti.
2. Grillaa paprikoita uunissa. Mitä tummemmiksi paprikat paahdetaan sitä makeampia niistä tulee. Anna paprikoiden jäähtyä hetki kannellisessa rasiassa. Irrota paprikan kuoret. Ne eivät irtoa ihan yhtä helposti kuin tomaatin, mutta liu'uttamalla veistä kuoren pintaa pitkin irrottaminen on aika helppoa.
3. Poista tomaattien, paprikoiden ja chilin siemenet ja paloittele kaikki pieniksi kuutioiksi.

4. Laita kattilan pohjalle loraus oliiviöljyä, hienonnetut paprikat ja chili. Pehmitä miedolla lämmöllä viitisen minuuttia. Lisää murskattu valkosipuli. Parin minuutin päästä lisää tomaatti. Mausta balsamicolla, mustapippurilla ja valkopippurilla. Hauduta kymmenisen minuuttia.
5. Lisää noin 3 dl vettä ja puolikas lihaliemi/kasvisliemikuutio. Anna kiehua hiljalleen noin 15 minuuttia. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria.

Keitto ei ole ehkä Laiskalle kokille tyypillisen nopea tehdä. Keitto on kuitenkin helpompi kokata kuin miltä kuulostaa. Maku on ihan mahtava. Paahdettu paprika antaa pehmeää makeutta ja chili pientä takapotkua. Keiton voi porata sauvasekoittimella tasaiseksi tai jättää hampaillekin hieman tehtävää. Keittoon voi lisätä myös fetajuustokuutioita tai ripauksen pestoa. Isosta kattilallisesta voi riittää pariksikin päiväksi, ellei sitten himo iske. :)

Kokeilin keiton kanssa muuten Oululaisen uusia Jälkiuuninappeja. NAM! Suosittelen lämpimästi.